Istuttava kaupunki

Tänä syksynä tuskailin pitkään pohtiessani mistä aiheesta kirjoittaisin kandidaatintyöni. Aihe ei saanut olla liian laaja, ei liian suppea ja ennen kaikkea halusin päästä tutkimaan jotain mistä olen aidosti kiinnostunut. Onnekseni yhden aavistuksen pitkästyttävän luennon aikainen nettiselailu osoittautui tilanteen kannalta hedelmälliseksi. Katsellessani maisema-arkkitehtuuriin liittyviä kuvia ja suunnitelmia, huomasin kiinnittäväni aina ensimmäisenä huomiota siihen, miten tilassa istuminen oli niissä mahdollistettu. Mietin voisiko se olla tässä: Istuimet kaupunkitilassa. Aiheen seuraaminen johdatteli minut vähitellen syvemmälle kaupunkitilaan.

Kaupunkisuunnittelua hallitsivat pitkään rahaa ja bensaa kuluttavat, saastuttavat, ja mahdollisesti ennenaikaiseen hautaan vievät autot, jotka vielä 50-luvulla symboloivat meille vapautta ja vaurautta. Uusia kaupunkeja luotiin kattavien autotieverkostojen varaan, mikä puristi kävelykadut, avoimet kaupunkitilat ja toiminnot ahtaalle. Samalla palvelut ajettiin kauas kaupunkien keskustoista ja elämä niiden mukana. Tänä päivänä olemme saaneet huomata, mitä ongelmia syntyy kun suunnittelun lähtökohtana ovat autot, eivät ihmiset. Viimeksi yhdellä kaupunkisuunnittelun kurssilla törmäsin aiheeseen assarin kommentoidessa ryhmäni Otaniemen alueelle suunittelemia pysäköintiratkaisuja: Onko pysäköintitalon ihan välttämätöntä sijoittua niin että autoilla on merinäköala? Tämä pysäytti minut. Autojen olemassaolosta ja tarpeista oli tullut minulle niin itsestäänselviä, etten osannut edes ajatella, että kauniista merinäköalasta voisi mahdollisesti nauttia ja arvostaa autoja enemmän joku ihminen. Ihmislähtöinen suunnittelu ei ole välttämättä niin helppoa kun haluaisimme kuvitella.

Rikkaan ja eläväisen kaupunkitilan luomiseksi tärkeintä olisi ymmärtää, ei pelkästään mitä me ihmiset haluamme, vaan mitä me oikeasti tarvitsemme ympäristöltämme. Me olemme sosiaalisia eläimiä, jotka tarvitsevat vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Nykyinen yhteiskunta ja erityisesti kaupungissa eläminen suorastaan kutsuvat ihmisiä eristäytymään ja sulkeutumaan neljän seinän sisälle. Pieniä yksiöitämme ympäröivä kaupunkitila on luotu niin, että ovesta ulos astuessamme voimme hypätä suoraan autoon tai bussiin, ajaa pisteestä A pisteeseen B, suorittaa suunnittelemamme toiminnon (kuten työ, koulu, ostokset) ja hypätä takaisin kulkuneuvoon joka palauttaa meidät sinne mistä lähdimme. Tästä tapahtumaketjusta on karsittu minimiin ennakoimattomuus ja elämää rikastuttavat satunnaiset kohtaamiset. Vaikka kaupungeissa ihmiset asuvat fyysisesti tiiviisti lähellä toisiaan, en tiedä kovin montaa joka tuntisi esimerkiksi naapureitaan edes etunimeltä. (Sukunimen voi aina luntata postiluukusta.)

Ratkaisuna ongelmiin on kaupunkisuunnittelussa autojen valta-asemasta siirrytty liputtamaan kaupunkitilojen käveltävyyden, eli “walkable city” -trendin perään. Keskustojen läpi kulkevia autoteitä on useissa suurissa kaupungeissa muutettu kävelykaduiksi positiivisin seurauksin. Mitä enemmän tilaa ihmisille annetaan – sitä enemmän he sitä ottavat. Tämä pätee erityisesti tiiviisti rakennetuissa kaupungeissa. Kävelykaupunkimainen lähestymitapa on hyvä lähtökohta eläväisen kaupunkitilan suunnittelussa, mutta mitä olisi kaupunki jossa voit halutessasi myös pysähtyä?

Chuck Wolfie ilmaisee asian kiteytetysti vuoden 2013 myurbanism blogin postauksessa: “walkable is good, but sit-able is better.” Käveltävä kaupunki on hyvä – istuttava parempi. Samaa ajatusta ovat puoltaneet kaupunkisuunnittelusta puhuttaessa tunnettujen herrojen William H. Whyten ja Jan Gehlin tutkimukset. Whyten ja hänen tutkimusryhmänsä New Yorkin kaupunkaukioiden suosioon vaikuttavien tekijöiden kartoittaminen johti lopputulokseen, jossa merkittävin yksittäisen elementin vaikutus aukion suosioon näytti olevan mitatun istuinpinta-alan määrä. Mitä enemmän paikkoja istua – sitä enemmän ihmisiä istumassa – sitä enemmän ja pidempiä kohtaamisia ihmisten välillä. Jan Gehlin mukaan kaupungissa kävelevien ihmisten määrä voi kertoa jopa enemmän puutteellisesta läpikulun vaihtoehdoista tai turhan pitkistä etäisyyksistä kaupungin toimintojen välillä. Kaupunki jossa ihmiset eivät pelkästään kulje – vaan myös istuvat, kertoo paljon enemmän kaupungin laadusta.

Kuten aiemmin todettu; ei ihmislähtöinen suunnittelu ole aina niin helppoa kuin haluamme kuvitella. Mitkä siis ovat ne konkreettiset tekijät, jotka johtavat kaupunkitilan elävöittämiseen tai vastaavasti sen tukahduttamiseen? Miten luodaan elävää, viipymään houkuttelevaa ja ihmislähtöistä kaupunkitilaa esimerkiksi istuinratkaisujen keinoin? Näihin aiheisiin aion pureutua tarkemmin kevään kandityössäni. William H. Whyten sanoin:

“It is difficult to design a space that will not attract people. What is remarkable is how often this has been accomplished.”

 

 

Jutun lähteinä toimivat:

  • Gehl, Jan. 2010: Cities for people

  • Whyte, William H. 1980: The Social Life of Small Urban Spaces

  • “why the “sit-able city” is the next big idea”, Chuck Wolfie: http://www.myurbanist.com/archives/9997

 

RAVISTA – Vallisaari

Vallisaaressa, vanhassa linnoitussaaressa Suomenlahden rannikolla aivan Helsingin edustalla, puhaltaa muutoksen tuulet. Vallisaari on siirtynyt Metsähallituksen haltuun Puolustusvoimilta, ja nyt suunnitellaan sen avaamista yleisölle kesällä 2016. Saareen voi päästä nykyäänkin lautalla opastetulle vierailulle. Suunnitteilla on, että saarella voisi käydä myös itsenäisesti, esimerkiksi piknikillä tai retkeilemässä.

Vallisaaren tulevaisuus

Vanhojen sotajäännösten vuoksi saari on ollut suljettu arvokkaan kulttuurihistorian suojelemiseksi, mutta myös turvallisuussyistä muinaisten räjähteiden vuoksi. Uhkaa näistä ei kuitenkaan enää ole. Viimeisempien, Metsähallituksen tekemien luonto- ja kulttuuriperintökartoituksien mukaan virkistys- ja matkailutoimintaa voitaisiin nykyisellään saaressa kehittää. Kysymyksenä onkin, täsmälleen miten paljon saarta voidaan avata yleisölle ja samalla suojella kuitenkin saaren arvokasta luontoa ja kulttuurihistoriaa?

Kuulostaa maisema-arkkitehdille sopivalta kysymykseltä! Maisema-arkkitehti Hanna Hannula onkin jo tehnyt diplomityön aiheesta nimikkeellä ”Muutoksen tuulia sotilassaarilla”. 101 sivun pituisessa diplomityössään hän on lähestynyt aihetta monipuolisesti – mikä on saaren asema Helsingin saariston joukossa? Mitkä ovat saaren luonnon ja historian asettamat lähtökohdat? Virkistyskäytön idealuonnoksessa hän on esittänyt ehdotuksia reittien ja oleskelupaikkojen kehittämisestä.

Opastetulla vierailulla käyneille Metsähallitus on järjestänyt nettikyselyn, jossa pääsee myös ilmaisemaan mielipiteensä. Millaisia palveluja saarelle tulisi sallia (esim. ravintola, hotelli)? Tulisiko rakentamista sallia ollenkaan vai jättää saari luonnontilaiseksi? Miten reitistöä voisi kehittää? Millaisia yhteyksiä saarelle tulisi olla Kauppatorilta kulkevan lautan lisäksi (esim. ympäröiviin saariin)?

Vierailu saarella

Kävin saarella aivan elokuun lopulla viimeisenä työpäivänäni puistotyöntekijänä. Risteily oli Staran työntekijöille, ja päätin tulla mukaan, olihan viimeinen työpäiväni. Laineiden liplatellessa istuin lautalla läppärini kanssa, odottaen mitä historian mysteerejä vastarannalla odottaa.

Vastassa odotti näkymää hallitseva vanha tiilinen rakennus. Kiersimme saarta kuunnellen selostusta monimuotoisesta perhoslajistosta, ohitimme tervaleppälehdon ja kävimme näkemässä erilaisia sodanaikaisia pattereita. Nämä sotajäännökset olivat ehdottamasti retken kohokohta.  Patterit herättivät jonkinlaisen tarinanomaisen tunnelman. En osaa kuvitella, millaista saarella on ollut, kun patterit ovat olleet käytössä, mutta nyt ne olivat seesteisiä artifakteja kauniissa auringonpaisteessa.

Kuva4673

Patterit ja muut sodanaikaiset jäänteet kertovat saareen tarinaa hienolla tavalla. Koko tarinaa et voi nähdä, mutta sen palasia löydät, mitä enemmän saarta tutkit.

 

Kuva4686t

Ehdottomasti hienoin oli Aleksanterin patteri, joka tulisi ehdottomasti kokea paikan päällä. Aleksanterinpatteria on suunniteltu kunnostettavan käytettäväksi tapahtumapaikkana – tällöin hienoihin holvitiloihin saataisiin valot ja sisätilat pääsisivät taas edustamaan.

Aleksanterinpatteri

Vai olisiko se sittenkin parempi mysteerisen pimeänä lepakkojen asuinsijana?

 

Kuva4674

Luonnon hiipivä yliote rakenteista on osa saaren viehätystä.

 

Kuva4670

Saarelta on näkymiä ympäröivään saaristoon, esimerkiksi Suomenlinnaan.

Tulisiko saarta avata enemmän yleisölle ja tapahtumille, vai tulisiko se jättää koskemattomaksi? Tietenkin, mitä on pala historiaa, jos sitä ei kukaan näe. Mitä mieltä olet?

 

 

Lisätietoa:

https://www.facebook.com/Vallisaari

http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Hankkeet/VallisaariKuninkaansaari/Sivut/etusivu.aspx

http://retkipaikka.fi/vapaa/uskoisitko-etta-tama-paikka-on-helsingissa-vallisaari-yllattaa-kavijan/

Hannula, Hanna (2010) Muutoksen tuulia sotilassaarilla. Vallisaaren ja Kuninkaansaaren historian ja nykytilan tarkastelu sekä kehittämissuuntia. Diplomityö. Aalto-yliopisto, arkkitehtuurin laitos.