Kävin kesällä kolmessa kaupungissa eri Pohjanmerta ympäröivissä maissa ja vertailin vähän niiden kaupunkitiloissa tapahtuvaa toimintaa. Taustalla ajatuksissani oli kenttäkurssiini liittyen lukemani Jan Gehlin kirja ”Life between buildings”, jossa käsitellään ihmisten käyttäytymistä kaupunkitilassa. Mieleeni jäi erityisesti väittämä, että ihmiset kyllä käyttävät julkista tilaa, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Esimerkkinä käytettiin Kööpenhaminan suosittua kävelykatua Strøgetiä. Ennen kadun sulkemista liikenteeltä hankkeen vastustajien yksi pääargumenteista oli ollut, etteivät kävelykadut sovi pohjoismaiseen kulttuuriin. Projekti oli kuitenkin onnistunut, mistä Jan Gehl totesi että katukulttuuria olisi kyllä aiemminkin voinut olla olemassa mutta sille vain ei ollut mahdollisuutta.
Kulttuurillisia eroja
Ei vain julkisten tilojen suunnittelussa vaan myös niiden käytössä näyttäisi olevan kulttuurillisia eroja. Itselleni yllättävin esimerkki taitaa olla Nørrebron hautausmaa, jota Kööpenhaminalaiset käyttivät kaikkiin julkisen puiston normaaleihin käyttötarkoituksiin: olivat piknikillä, kävivät lenkillä, ulkoiluttivat koiria, ottivat aurinkoa, soittivat kitaraa, heittelivät palloa, joivat pussikaljaa, lukivat kirjaa, juttelivat syvällisiä isoisän kanssa… Ja edesmenneet hautakivien takana olivat luonteva osa puistoa. Hautausmaa tarjosi paitsi kiinnostavia puutarhataiteellisia kokonaisuuksia myös tunnelmaltaan ja kooltaan erilaisia tiloja, joista saattoi löytää juuri itselleen sopivan sopen. Otinpa itsekin nokoset kukkivan pensaan varjossa, vaikken voisi kuvitellakaan tekeväni niin suomalaisella hautausmaalla.
Oslo
Åker Bryggen aluetta pidetään edelläkävijänä kaupunkialueiden vedenrannan aktivoinnissa. Olen ollut alueella kerran sekä toukokuun lopussa että heinäkuun lopulla kauniina kesäpäivinä. Alue toden totta kuhisi ihmisiä. Ravintolakatu oli siinä mielessä kiinnostava, että se salli kaupunkitilasta nauttimisen monenlaiselle budjetille. Ravintoloiden terassien edessä oli kävelykatu, jonka rannan puolella oli erilaisia kioskeja, joiden antimia saattoi nauttia rannan penkeillä tai tasoeroista muodostuvilla istuskelupaikoilla. Voisin kuvitella että myös omien eväiden tuominen kaupasta tai kotoakin olisi ihan luontevaa. Kyseessä oli selvästi tila kaupunkilaisten eikä liiketoiminnan ehdoilla, vaikka ravintoloiden terassit olivatkin täynnä asiakkaita.
Ravintolakadun jälkeen sillan yli päästään uuden puisen museon alueelle. Sekään ei erota itseään kaupunkitilasta vaan pikemminkin tekee oman osansa sen muodostuksessa. Museon rannan puolella on nurmialue, jossa on muutama julkinen veistos, mutta muuten mukavaa oleskelunurmea kaikkien käytössä. Museon taakse meren puolelle on tehty pieni poukama, jossa voi kahlata tai käydä kokonaan kastautumassa. Pienille lapsille se käy uimarannasta. Materiaalina on hiekan sijaan käytetty kaupunkilaisystävällistä rantakiveä, joka ei sotke, on mukavan pyöreäreunainen ja hyvää terapiaa jalkapohjille.
Oikealle museon jälkeen kääntyessä pääsee näkemään lisää aktivoitua rantaviivaa. Konseptina tuntui olevan uimaranta ilman hiekkaa. Erilaiset tasoerot loivat istuskelupaikkoja, sekä mahdollisuuksia päästä lähemmäs vettä. Kokonaisuuteen sisältyi myös selkeä uimalaituri. Vaikka suomessa laiturilta uimaan menemisen on tottunut yhdistämään mökkeilyyn, oli se Oslossa saatu tuntumaan aivan luontevasti kaupunkimiljööseen kuuluvalta osalta. Ja Oslolaiset todella käyttävät heille tarjottuja moderneja kaupunkitiloja. Etenkin nuoria kauniita ihmisiä oli joka paikka täynnä ja urbaanit tilat ja hiekkarannat ilman hiekkaa tuntuivat olevan heille ajanviettopaikkoja, kohtaamispaikkoja ja näyttäytymispaikkoja. Vastaantulijoiden katselu, ehkä myös sillä silmällä, tuntui kuuluvan asiaan. Lupa oleskella julkisesti uima-asuissa ja norjalaisten ansaittu maine sporttisena kansana tehosti vaikutelmaa.
Aberdeen
Aberdeen on kummallinen kaupunki. Kaikki talot on rakennettu samasta harmaasta kivestä suunnilleen samaan tyyliin. Poikkeukset ovat harvassa. Pohjoismaisen kaupunkitilailotulituksen jälkeen oli pieni kulttuurishokki vierailla tässä Skotlannin pohjoisessa satamakaupungissa. Vaikka skotlannin luonto muistuttaa paljon Norjaa, ihmiset ovat selvästi lähempänä suomalaisia kuin britit ja itsenäisyyspuheissa on haluttu identifioitua pohjoismaiden suuntaan, ei maisema-arkkitehtiopiskelija voinut olla huomaamatta, että skotit kuitenkaan eivät taida liikkua ulkona ollenkaan samalla tavalla kuin skandinaavit. Luontosuhde on erilainen: he eivät esimerkiksi poimi marjoja tai sieniä. Kaupunkitilan käyttö oli myös vähän outoa.
Aberdeeniissa aiempien kokemusten perusteella odotin karttaa katsellessani satama-altaan ympäristön olevan vähintään ravintolaelämältään aktiivista aluetta. Vaan ei. Kaikki keskustamainen liiketoiminta oli keskittynyt muutama kortteli mantereelle päin. Satama-allas oli todella vain satama-allas, jossa hoidettiin teollisuussatamatoimintaa. Sen ympärillä oli parkkipaikkoja, eikä ainuttakaan ravintolaa. Merelle oli ylipäänsä vaikea saada hyvää näkymää. Löysimme onneksi lopulta mukavan ruokaa tarjoilevan kapakan, joka tosin oli kellarissa maan alla. En tiedä kuvaako se ennemmin aberdiinilaisten suhdetta kaupunkitilaan vai ilmastollisia olosuhteita talviaikaan. Olisi mielenkiintoista nähdä miten ihmiset käyttäytyisivät, jos Aberdeenin satama-alueelle rakennettaisiin Åker Bryggen oloisia oleskelutasoja ja laitureita. Luulisi, ettei Skotlannissa varmaan paljon Osloa kylmempi ole. Sehän on vain toisella puolella Pohjanmerta. Ottaisivatko konservatiivisesti pukeutuvat ja kaikki samanlaisissa harmaissa taloissa asuvat aberdeenilaiset käyttöönsä skandinaavisen kulttuurin uimalaiturit keskusta-alueella? Jan Gehlin mielestä varmaan ottaisivat.
Odotin satama-altaan seudulta jotain elämää, mutta yllättäen se olikin oikeasti satamakäytössä.
Satama-altaan ympärillä oli lähinnä parkkipaikkoja, eikä ainuttakaan ravintolaa.
Myös Aberdiinista löytämäni ”Bright house” oli harmaa.