Istuttava kaupunki

Tänä syksynä tuskailin pitkään pohtiessani mistä aiheesta kirjoittaisin kandidaatintyöni. Aihe ei saanut olla liian laaja, ei liian suppea ja ennen kaikkea halusin päästä tutkimaan jotain mistä olen aidosti kiinnostunut. Onnekseni yhden aavistuksen pitkästyttävän luennon aikainen nettiselailu osoittautui tilanteen kannalta hedelmälliseksi. Katsellessani maisema-arkkitehtuuriin liittyviä kuvia ja suunnitelmia, huomasin kiinnittäväni aina ensimmäisenä huomiota siihen, miten tilassa istuminen oli niissä mahdollistettu. Mietin voisiko se olla tässä: Istuimet kaupunkitilassa. Aiheen seuraaminen johdatteli minut vähitellen syvemmälle kaupunkitilaan.

Kaupunkisuunnittelua hallitsivat pitkään rahaa ja bensaa kuluttavat, saastuttavat, ja mahdollisesti ennenaikaiseen hautaan vievät autot, jotka vielä 50-luvulla symboloivat meille vapautta ja vaurautta. Uusia kaupunkeja luotiin kattavien autotieverkostojen varaan, mikä puristi kävelykadut, avoimet kaupunkitilat ja toiminnot ahtaalle. Samalla palvelut ajettiin kauas kaupunkien keskustoista ja elämä niiden mukana. Tänä päivänä olemme saaneet huomata, mitä ongelmia syntyy kun suunnittelun lähtökohtana ovat autot, eivät ihmiset. Viimeksi yhdellä kaupunkisuunnittelun kurssilla törmäsin aiheeseen assarin kommentoidessa ryhmäni Otaniemen alueelle suunittelemia pysäköintiratkaisuja: Onko pysäköintitalon ihan välttämätöntä sijoittua niin että autoilla on merinäköala? Tämä pysäytti minut. Autojen olemassaolosta ja tarpeista oli tullut minulle niin itsestäänselviä, etten osannut edes ajatella, että kauniista merinäköalasta voisi mahdollisesti nauttia ja arvostaa autoja enemmän joku ihminen. Ihmislähtöinen suunnittelu ei ole välttämättä niin helppoa kun haluaisimme kuvitella.

Rikkaan ja eläväisen kaupunkitilan luomiseksi tärkeintä olisi ymmärtää, ei pelkästään mitä me ihmiset haluamme, vaan mitä me oikeasti tarvitsemme ympäristöltämme. Me olemme sosiaalisia eläimiä, jotka tarvitsevat vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Nykyinen yhteiskunta ja erityisesti kaupungissa eläminen suorastaan kutsuvat ihmisiä eristäytymään ja sulkeutumaan neljän seinän sisälle. Pieniä yksiöitämme ympäröivä kaupunkitila on luotu niin, että ovesta ulos astuessamme voimme hypätä suoraan autoon tai bussiin, ajaa pisteestä A pisteeseen B, suorittaa suunnittelemamme toiminnon (kuten työ, koulu, ostokset) ja hypätä takaisin kulkuneuvoon joka palauttaa meidät sinne mistä lähdimme. Tästä tapahtumaketjusta on karsittu minimiin ennakoimattomuus ja elämää rikastuttavat satunnaiset kohtaamiset. Vaikka kaupungeissa ihmiset asuvat fyysisesti tiiviisti lähellä toisiaan, en tiedä kovin montaa joka tuntisi esimerkiksi naapureitaan edes etunimeltä. (Sukunimen voi aina luntata postiluukusta.)

Ratkaisuna ongelmiin on kaupunkisuunnittelussa autojen valta-asemasta siirrytty liputtamaan kaupunkitilojen käveltävyyden, eli “walkable city” -trendin perään. Keskustojen läpi kulkevia autoteitä on useissa suurissa kaupungeissa muutettu kävelykaduiksi positiivisin seurauksin. Mitä enemmän tilaa ihmisille annetaan – sitä enemmän he sitä ottavat. Tämä pätee erityisesti tiiviisti rakennetuissa kaupungeissa. Kävelykaupunkimainen lähestymitapa on hyvä lähtökohta eläväisen kaupunkitilan suunnittelussa, mutta mitä olisi kaupunki jossa voit halutessasi myös pysähtyä?

Chuck Wolfie ilmaisee asian kiteytetysti vuoden 2013 myurbanism blogin postauksessa: “walkable is good, but sit-able is better.” Käveltävä kaupunki on hyvä – istuttava parempi. Samaa ajatusta ovat puoltaneet kaupunkisuunnittelusta puhuttaessa tunnettujen herrojen William H. Whyten ja Jan Gehlin tutkimukset. Whyten ja hänen tutkimusryhmänsä New Yorkin kaupunkaukioiden suosioon vaikuttavien tekijöiden kartoittaminen johti lopputulokseen, jossa merkittävin yksittäisen elementin vaikutus aukion suosioon näytti olevan mitatun istuinpinta-alan määrä. Mitä enemmän paikkoja istua – sitä enemmän ihmisiä istumassa – sitä enemmän ja pidempiä kohtaamisia ihmisten välillä. Jan Gehlin mukaan kaupungissa kävelevien ihmisten määrä voi kertoa jopa enemmän puutteellisesta läpikulun vaihtoehdoista tai turhan pitkistä etäisyyksistä kaupungin toimintojen välillä. Kaupunki jossa ihmiset eivät pelkästään kulje – vaan myös istuvat, kertoo paljon enemmän kaupungin laadusta.

Kuten aiemmin todettu; ei ihmislähtöinen suunnittelu ole aina niin helppoa kuin haluamme kuvitella. Mitkä siis ovat ne konkreettiset tekijät, jotka johtavat kaupunkitilan elävöittämiseen tai vastaavasti sen tukahduttamiseen? Miten luodaan elävää, viipymään houkuttelevaa ja ihmislähtöistä kaupunkitilaa esimerkiksi istuinratkaisujen keinoin? Näihin aiheisiin aion pureutua tarkemmin kevään kandityössäni. William H. Whyten sanoin:

“It is difficult to design a space that will not attract people. What is remarkable is how often this has been accomplished.”

 

 

Jutun lähteinä toimivat:

  • Gehl, Jan. 2010: Cities for people

  • Whyte, William H. 1980: The Social Life of Small Urban Spaces

  • “why the “sit-able city” is the next big idea”, Chuck Wolfie: http://www.myurbanist.com/archives/9997

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *