Tänä syksynä tuskailin pitkään pohtiessani mistä aiheesta kirjoittaisin kandidaatintyöni. Aihe ei saanut olla liian laaja, ei liian suppea ja ennen kaikkea halusin päästä tutkimaan jotain mistä olen aidosti kiinnostunut. Onnekseni yhden aavistuksen pitkästyttävän luennon aikainen nettiselailu osoittautui tilanteen kannalta hedelmälliseksi. Katsellessani maisema-arkkitehtuuriin liittyviä kuvia ja suunnitelmia, huomasin kiinnittäväni aina ensimmäisenä huomiota siihen, miten tilassa istuminen oli niissä mahdollistettu. Mietin voisiko se olla tässä: Istuimet kaupunkitilassa. Aiheen seuraaminen johdatteli minut vähitellen syvemmälle kaupunkitilaan.

Kaupunkisuunnittelua hallitsivat pitkään rahaa ja bensaa kuluttavat, saastuttavat, ja mahdollisesti ennenaikaiseen hautaan vievät autot, jotka vielä 50-luvulla symboloivat meille vapautta ja vaurautta. Uusia kaupunkeja luotiin kattavien autotieverkostojen varaan, mikä puristi kävelykadut, avoimet kaupunkitilat ja toiminnot ahtaalle. Samalla palvelut ajettiin kauas kaupunkien keskustoista ja elämä niiden mukana. Tänä päivänä olemme saaneet huomata, mitä ongelmia syntyy kun suunnittelun lähtökohtana ovat autot, eivät ihmiset. Viimeksi yhdellä kaupunkisuunnittelun kurssilla törmäsin aiheeseen assarin kommentoidessa ryhmäni Otaniemen alueelle suunittelemia pysäköintiratkaisuja: Onko pysäköintitalon ihan välttämätöntä sijoittua niin että autoilla on merinäköala? Tämä pysäytti minut. Autojen olemassaolosta ja tarpeista oli tullut minulle niin itsestäänselviä, etten osannut edes ajatella, että kauniista merinäköalasta voisi mahdollisesti nauttia ja arvostaa autoja enemmän joku ihminen. Ihmislähtöinen suunnittelu ei ole välttämättä niin helppoa kun haluaisimme kuvitella.

Rikkaan ja eläväisen kaupunkitilan luomiseksi tärkeintä olisi ymmärtää, ei pelkästään mitä me ihmiset haluamme, vaan mitä me oikeasti tarvitsemme ympäristöltämme. Me olemme sosiaalisia eläimiä, jotka tarvitsevat vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Nykyinen yhteiskunta ja erityisesti kaupungissa eläminen suorastaan kutsuvat ihmisiä eristäytymään ja sulkeutumaan neljän seinän sisälle. Pieniä yksiöitämme ympäröivä kaupunkitila on luotu niin, että ovesta ulos astuessamme voimme hypätä suoraan autoon tai bussiin, ajaa pisteestä A pisteeseen B, suorittaa suunnittelemamme toiminnon (kuten työ, koulu, ostokset) ja hypätä takaisin kulkuneuvoon joka palauttaa meidät sinne mistä lähdimme. Tästä tapahtumaketjusta on karsittu minimiin ennakoimattomuus ja elämää rikastuttavat satunnaiset kohtaamiset. Vaikka kaupungeissa ihmiset asuvat fyysisesti tiiviisti lähellä toisiaan, en tiedä kovin montaa joka tuntisi esimerkiksi naapureitaan edes etunimeltä. (Sukunimen voi aina luntata postiluukusta.)

Ratkaisuna ongelmiin on kaupunkisuunnittelussa autojen valta-asemasta siirrytty liputtamaan kaupunkitilojen käveltävyyden, eli “walkable city” -trendin perään. Keskustojen läpi kulkevia autoteitä on useissa suurissa kaupungeissa muutettu kävelykaduiksi positiivisin seurauksin. Mitä enemmän tilaa ihmisille annetaan – sitä enemmän he sitä ottavat. Tämä pätee erityisesti tiiviisti rakennetuissa kaupungeissa. Kävelykaupunkimainen lähestymitapa on hyvä lähtökohta eläväisen kaupunkitilan suunnittelussa, mutta mitä olisi kaupunki jossa voit halutessasi myös pysähtyä?

Chuck Wolfie ilmaisee asian kiteytetysti vuoden 2013 myurbanism blogin postauksessa: “walkable is good, but sit-able is better.” Käveltävä kaupunki on hyvä – istuttava parempi. Samaa ajatusta ovat puoltaneet kaupunkisuunnittelusta puhuttaessa tunnettujen herrojen William H. Whyten ja Jan Gehlin tutkimukset. Whyten ja hänen tutkimusryhmänsä New Yorkin kaupunkaukioiden suosioon vaikuttavien tekijöiden kartoittaminen johti lopputulokseen, jossa merkittävin yksittäisen elementin vaikutus aukion suosioon näytti olevan mitatun istuinpinta-alan määrä. Mitä enemmän paikkoja istua – sitä enemmän ihmisiä istumassa – sitä enemmän ja pidempiä kohtaamisia ihmisten välillä. Jan Gehlin mukaan kaupungissa kävelevien ihmisten määrä voi kertoa jopa enemmän puutteellisesta läpikulun vaihtoehdoista tai turhan pitkistä etäisyyksistä kaupungin toimintojen välillä. Kaupunki jossa ihmiset eivät pelkästään kulje – vaan myös istuvat, kertoo paljon enemmän kaupungin laadusta.

Kuten aiemmin todettu; ei ihmislähtöinen suunnittelu ole aina niin helppoa kuin haluamme kuvitella. Mitkä siis ovat ne konkreettiset tekijät, jotka johtavat kaupunkitilan elävöittämiseen tai vastaavasti sen tukahduttamiseen? Miten luodaan elävää, viipymään houkuttelevaa ja ihmislähtöistä kaupunkitilaa esimerkiksi istuinratkaisujen keinoin? Näihin aiheisiin aion pureutua tarkemmin kevään kandityössäni. William H. Whyten sanoin:

“It is difficult to design a space that will not attract people. What is remarkable is how often this has been accomplished.”

 

 

Jutun lähteinä toimivat:

• Gehl, Jan. 2010: Cities for people

• Whyte, William H. 1980: The Social Life of Small Urban Spaces

• “why the “sit-able city” is the next big idea”, Chuck Wolfie: http://www.myurbanist.com/archives/9997

 

Vallisaaressa, vanhassa linnoitussaaressa Suomenlahden rannikolla aivan Helsingin edustalla, puhaltaa muutoksen tuulet. Vallisaari on siirtynyt Metsähallituksen haltuun Puolustusvoimilta, ja nyt suunnitellaan sen avaamista yleisölle kesällä 2016. Saareen voi päästä nykyäänkin lautalla opastetulle vierailulle. Suunnitteilla on, että saarella voisi käydä myös itsenäisesti, esimerkiksi piknikillä tai retkeilemässä.

Vallisaaren tulevaisuus

Vanhojen sotajäännösten vuoksi saari on ollut suljettu arvokkaan kulttuurihistorian suojelemiseksi, mutta myös turvallisuussyistä muinaisten räjähteiden vuoksi. Uhkaa näistä ei kuitenkaan enää ole. Viimeisempien, Metsähallituksen tekemien luonto- ja kulttuuriperintökartoituksien mukaan virkistys- ja matkailutoimintaa voitaisiin nykyisellään saaressa kehittää. Kysymyksenä onkin, täsmälleen miten paljon saarta voidaan avata yleisölle ja samalla suojella kuitenkin saaren arvokasta luontoa ja kulttuurihistoriaa?

Kuulostaa maisema-arkkitehdille sopivalta kysymykseltä! Maisema-arkkitehti Hanna Hannula onkin jo tehnyt diplomityön aiheesta nimikkeellä ”Muutoksen tuulia sotilassaarilla”. 101 sivun pituisessa diplomityössään hän on lähestynyt aihetta monipuolisesti – mikä on saaren asema Helsingin saariston joukossa? Mitkä ovat saaren luonnon ja historian asettamat lähtökohdat? Virkistyskäytön idealuonnoksessa hän on esittänyt ehdotuksia reittien ja oleskelupaikkojen kehittämisestä.

Opastetulla vierailulla käyneille Metsähallitus on järjestänyt nettikyselyn, jossa pääsee myös ilmaisemaan mielipiteensä. Millaisia palveluja saarelle tulisi sallia (esim. ravintola, hotelli)? Tulisiko rakentamista sallia ollenkaan vai jättää saari luonnontilaiseksi? Miten reitistöä voisi kehittää? Millaisia yhteyksiä saarelle tulisi olla Kauppatorilta kulkevan lautan lisäksi (esim. ympäröiviin saariin)?

Vierailu saarella

Kävin saarella aivan elokuun lopulla viimeisenä työpäivänäni puistotyöntekijänä. Risteily oli Staran työntekijöille, ja päätin tulla mukaan, olihan viimeinen työpäiväni. Laineiden liplatellessa istuin lautalla läppärini kanssa, odottaen mitä historian mysteerejä vastarannalla odottaa.

Vastassa odotti näkymää hallitseva vanha tiilinen rakennus. Kiersimme saarta kuunnellen selostusta monimuotoisesta perhoslajistosta, ohitimme tervaleppälehdon ja kävimme näkemässä erilaisia sodanaikaisia pattereita. Nämä sotajäännökset olivat ehdottamasti retken kohokohta.  Patterit herättivät jonkinlaisen tarinanomaisen tunnelman. En osaa kuvitella, millaista saarella on ollut, kun patterit ovat olleet käytössä, mutta nyt ne olivat seesteisiä artifakteja kauniissa auringonpaisteessa.

Patterit ja muut sodanaikaiset jäänteet kertovat saareen tarinaa hienolla tavalla. Koko tarinaa et voi nähdä, mutta sen palasia löydät, mitä enemmän saarta tutkit.

 

Ehdottomasti hienoin oli Aleksanterin patteri, joka tulisi ehdottomasti kokea paikan päällä. Aleksanterinpatteria on suunniteltu kunnostettavan käytettäväksi tapahtumapaikkana – tällöin hienoihin holvitiloihin saataisiin valot ja sisätilat pääsisivät taas edustamaan.

Vai olisiko se sittenkin parempi mysteerisen pimeänä lepakkojen asuinsijana?

 

Luonnon hiipivä yliote rakenteista on osa saaren viehätystä.

 

Saarelta on näkymiä ympäröivään saaristoon, esimerkiksi Suomenlinnaan.

Tulisiko saarta avata enemmän yleisölle ja tapahtumille, vai tulisiko se jättää koskemattomaksi? Tietenkin, mitä on pala historiaa, jos sitä ei kukaan näe. Mitä mieltä olet?

 

 

Lisätietoa:

https://www.facebook.com/Vallisaari

http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Hankkeet/VallisaariKuninkaansaari/Sivut/etusivu.aspx

http://retkipaikka.fi/vapaa/uskoisitko-etta-tama-paikka-on-helsingissa-vallisaari-yllattaa-kavijan/

Hannula, Hanna (2010) Muutoksen tuulia sotilassaarilla. Vallisaaren ja Kuninkaansaaren historian ja nykytilan tarkastelu sekä kehittämissuuntia. Diplomityö. Aalto-yliopisto, arkkitehtuurin laitos.

Kaikki Lappsetin kilpailun aineisto kerätty yhdelle sivulle:
http://www.hameenlinna.fi/hykkisa/

Kysymykset kilpailusta esitettävä 8.12.2014 mennessä ja kilpailuaika päättyy 16.1.2015 klo 15:00 mennessä.
Tarttukaa toimeen! 🙂

Recently when I was looking through my drawers, I suddenly found the letter that changed my world. It was the acceptance letter I once got. There it said that I would be able to study landscape architecture. It reminded me of the first time I heard of what landscape architecture was. I was in my young teens and we had decided to spend the holidays in the Alps. We were sitting in a cosy Austrian restaurant and suddenly a Swedish old man, joined us at our table.  We talked about everything and suddenly he started telling me of his daughter’s work. She planned how cities and towns would look like, everything from flowerboxes to streets, and that she travelled a lot to see how other places looked like. I remember how I sat with a slack jaw and then asked what her profession was and he told me that she was a landscape architect. Just like that an idea, like a seed had been gently planted within me. This seed suddenly started to grow more and more, until it finally became my reality and future.

From time to time I feel like I am swimming around in a sea filled with too many projects, deadlines, and exams. It is easy to forget that it is my own choice. Occasionally I need to remind myself of why I am doing what I do and what made me choose this path. In doing so, I turn up my motivation and spirit. I still remember how exciting everything was when I was a kid. I could build and draw cities for hours on end as a kid.

Now I am studying landscape architecture for my second year and when I come across an exciting project I get that same feeling I had when I was 9 years old. But what is landscape architecture? That question tends to be a bit of a philosophical question, since you will have to define what a landscape is, which is easier said than done. The landscape is everywhere, it has many different shapes and forms and you can affect it in many ways. We are surrounded by a variety of different landscapes and we are also a part of them. Understanding its shapes and forms enables you to affect it in desirable ways.

For me the importance of the landscape lies within its variety. I want to learn as much as I can about the landscape to be able to explore its possibilities and hidden opportunities. When I was younger I used to think that the buildings played the main part in the landscape, but with time I have come to realize just how much you can do with the landscape itself. Architects have since the beginning of time played with the landscape. As a landscape architect I would like to play with architecture and combine the two, but more according to the terms of the landscape. My aspiration is to create new types of urban spaces, which people can use and enjoy. I want to create landscapes that are funny and that people haven’t seen before. So far I am still in the embryonic state of that, but when it feels like I get stuck in projects and the ideas aren’t right I turn to the child inside of me and ask what he would do. It has helped a lot and I do not doubt that it will help me in the future as well.

// Stefan E

One of my childhood drawings

Laskeuduimme eräänä syyskuisena torstaiaamupäivänä lampaiden luvatun maan pikkuriikkiselle lentokentälle. Poimimme laukkumme kentän ainoalta laukkunauhalta ja astelimme ovista ulos tyhjyyteen. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin sumua. Ei edes yhtään puuta tai pensasta. Tai rakennusta. Tai lammasta! Näkyi vain sumua ja karua, lyhyen ruohon peittämää maata. Olimme siis saapuneet Fäärsaarille, maahan jossa ei kasva puita (jos ei lasketa kyliin istutettuja puita), jossa sataa yli 200 päivää vuodesta ja jossa soutu on kansallisurheilulaji. Paikalliset kertoivat meille puolitosissaan tarinan siitä, miten heidän esi-isänsä olivat saarelle aikoinaan päätyneet. Tarinan mukaan viikingit olivat joskus vuonna nakki olleet matkalla Skotlannista Norjaan, mutta pysähtyneet matkalla olleille saarille ja jättäneet sinne kaikki merisairaat viikingit. Tästä syystä fäärsaarelaiset ovat harvinaisen merisairasta kansaa, mikä on aika ironista ottaen huomioon sen, että noin 85% maan vientituotteista on kalaa, joten hyvin suuri osa asukkaista on kalastajia.

Mutta millainen paikka tämä sitten on? Fäärsaaret on autonominen, 18 saaresta koostuva saariryhmä, joka kuuluu tanskan kuningaskunnalle. Saarilla asuu yhteensä saman verran ihmisiä kuin Porvoossa, eli runsaat 48 000 henkilöä, kun taas lampaita, Fäärsaarten yleisintä kotieläintä on yli 70 000 yksilöä. Lampaat onkin yksi saarten tärkeimmistä trademarkeista, ja lampaanvillapaitamyymälöitä onkin pääkaupungissa Torshavnissa enemmän kuin ruokakauppoja.

Fäärsaarelaiset muistuttavat joissain asioissa suomalaisia todella paljon. Hekin ovat erittäin viinaan meneviä tyyppejä ja alkoholilainsäädäntö on jopa älyttömämpi kuin suomessa, sillä edes keskiolutta ei saa ruokakaupasta. Alkoholinjuonti on useasti erittäin kännihakuista ja baarin ulkopuolella tulikin mukavan kotoisa olo kun pilkun jälkeen joku oksentaa baarin kulmaan poliisiauton sinisen valon välkkeessä. Meno ei toisaalta yllättänyt kun kyseisessä baarissa torstaista lauantaihin oli ”monkey night” niminen viinabuffet, jolloin sai 14 eurolla (eli noin kahden tuopin hinnalla) rajattomasti hanajuomia koko illan. En pysty edes kuvittelemaan miten pahasti mopo karkaisi käsistä jos suomessa olisi olemassa tuollainen baari. Älytöntä.

Pääkaupungissa Torshavnissa asuu 35% koko väestöstä ja se on väkiluvultaan yksi maailman pienimmistä pääkaupungeista. Ei sitä oikeastaan kaupungiksi haluaisi kutsuakaan, se muistuttaa paljon enemmän pientä kalastajakylää. Keskustan rakennuskanta koostuu suurimmaksi osaksi korkeintaan kolmikerroksisista puutaloista. Pienen kokonsa takia Torshavnin hyviä puolia on se, ettei koskaan tarvitse kärsiä valinnanvaikeudesta. Kun kaupungista löytyy se yksi irkkupubi, yksi pizzakebabravintola, yksi posti, yksi kuntosali, yksi leffateatteri sekä yksi Alkoa vastaava valtion omistama Rúsdrekkasøla Landsins niminen viinakauppa, päätökset on helppo tehdä. Tämä ei tietenkään aina ole hyvä asia, sillä fäärsaarelaisen on aika pieni todennäköisyys saada lempiartistinsa keikalle kaupunkiinsa. Kun keskustelin aiheesta parin torshavnilaisen nuoren kanssa tupakkapaikalla, he kertoivat tohkeissaan siitä, kuinka Twisted Sisters yhtye oli kesällä esiintynyt Klaksvikissa. Bändin nimi toimi kuin taikasana, sillä kaikki kuuloetäisyydellä olleet liittyivät heti keskusteluun ja ylpeilivät keikalla. Voisin vannoa että KAIKKI sinä iltana baarissa olleet olivat käyneet sillä keikalla. Fäärsaarelaisten ei ole varaa olla nirsoja keikkojen suhteen.

Mutta nyt kun olen vähän kuvaillut saarien pääkaupunkia voittekin jo varmaan kuvitella mitä sen ulkopuolella on. Ei paljon mitään muuta kuin henkeäsalpaavia maisemia. Ja lampaita. Lensimme helikopterilla (mikä on siellä yleisesti käytetty julkinen kulkuväline) Klaksviikkiin, Fäärsaarten toiseksi suurimpaan kylään, jonka ylpeys on sen kaunis puukirkko. Kirkon ja helipadin lisäksi siellä ei oikeastaan ole muita mainitsemisen arvoisia kohteita paitsi Föroya Bjór panimo, joka on yksi Fäärsaarten kahdesta(!!!) panimosta. Mutta tärkeimmät nähtävyydet ovat tietenkin saarien uskomaton luonto eikä sinne tulla mitään arkkitehtuuria katsomaankaan. Hienoimpia kokemuksia oli lunniristeily, jolla ei kylläkään nähty ensimmäistäkään lunnia mutta sitäkin upeampia kymmeniä metrejä merestä pystysuoraan kohoavia kallioseinämiä. Ja näimme kyllä korkealle vuorien jyrkille rinteille roudattuja lampaita jotka oli oppaamme mukaan viety sinne pelkästään siksi, että niiden liha maistuu paremmalta jos ne ovat laiduntaneet näissä hieman hurjemmissa oloissa. Kai se sitten on kaiken tämän vaivan arvoista vaikka sieltä tippuu mereen joka kesä pari lammasta ja omistajien on kauhea duuni kiivetä hoitamaan lampaita.

Miten Fäärsaaret tiivistäisi näin lopuksi muutamaan lauseeseen? Se tuntui virkistävällä tavalla hyvin eristäytyneeltä kaikesta muusta maailmasta. Vähän kuin aika olisi pysähtynyt ennen kuin oltiin päästy internetin tuoman globalisaatiovimman kehityksen vauhtiin. Eikä tämä johdu pelkästään saarten etäisestä sijainnista vaan myös siitä, että saarten asukkaat ovat luonteeltaan hyvin vaatimattomia, pienen maan kansalaisia jotka osaavat arvostaa saariaan ja niiden kaunista mutkattomuutta.

 

Lähteet: http://fi.wikipedia.org/wiki/F%C3%A4rsaaret

 

 

 

 

SKOGENS VÄRDE

Det porlar och droppar

Det doftar av vår

En spirande grönska

Det kryper av liv

 

Sol, varma berg i dagen

Kontrast av skugga och mystik

En strimma ljus på stigen

Stressen släpper äntligen

 

Blöta löv på marken

Allt sprakar i färg

Ett lätt regn faller

Bär, varm choklad och svamp

 

En bitande kyla

Men strålande sol

Spår i den gnistrande snön

En vanlig magisk skog

 

Raka linjer i betong

Hårt, ljudligt, kalt

En djungel av höghus

Hur klarar de sig endast här?

 

Tänk att vara rädd för allt detta vackra

Det som skänker välbehag

Vad vore vi utan vår styrka

En skog för varje år, var dag och vart besvär.

 

 

 

Saimme Lappsetin kilpailun aineiston, olkaa hyvä.

KILPAILUKUTSU

Hämeenlinnan yhteiskoulu_ilmakuva itään

Hämeenlinnan yhteiskoulu_kantakartta

Hämeenlinnan yhteiskoulu_yleissuunnitelma

Ja koska .tif:n ja .dwg:n tänne lataamisen kanssa oli ongelmia, tässä yksi latausosoite niille:
https://www.dropbox.com/sh/ve4v7q9pvupyxi1/AAA3cLKlE1oQwjkJenneJgj5a?dl=0
Hyviä skissailuja ja ankaraa rendausta!

Haagassa sijaitseva alppiruusupuisto on kukinnan aikana yksi Helsingin upeimmista nähtävyyksistä. Se tarjoaa romanttisen ja juovuttavan kukkameren lisäksi kiinnostavia kontrasteja ja osoittaa, ettei alkuperäistä luontoa ole pakko jyrätä eksoottisen puutarhaelämyksen tieltä.

Helsingin yliopisto perusti kasvinjalostuspuutarhan Haagan lähiöön vuonna 1975. Alppiruusupuisto rakennettiin rehevälle suopohjalle, jonka männikkö säästettiin verhopuustoksi. Ojitetulla suopohjalla kasvavat alppiruusujen lisäksi mustikka, yksittäinen hilla sekä suomalainen alppiruusun sukulainen, suopursu. Puisto sulautuu ympäröivään maisemaan mutta sen kerroksellisuus viehättää eksoottisuudellaan myös kukinta-ajan ulkopuolella. Suomessa rehevä alikasvusto on harvinaista ja se tekee puistosta jännittävän tarjoten suojaisia piilopaikkoja. Korkean, jylhän männikön yhdistyminen rehevään kasvustoon lisää kontrastia ja yllätyksellisyyttä; mäntyjen latvusto luo puiston ylle katoksen. Puistossa vallitsee männikölle tyypillinen raikas ja valoisa pienilmasto, joka tekee siitä viihtyisän sekä kasveille että kävijöille.

Puiston pohja on rehevää ja kosteaa, maaperä on ojitettua suota. Lahoava turve tarjoaa alppiruusuille sen kaipaamaa happamuutta. Metsäpohja tekee puistosta helppohoitoisen; siellä ei ole ajettavia nurmikoita, kitkettäviä rikkaruohoja tai siistittäviä laatoituksia. Ainoat hoidon jäljet puistossa ovat alppiruusupensaiden leikatut oksat. Alppiruusupuiston pohjoinen puoli on omistettu atsaleoille ja eteläinen iki-vihreille alppiruusuille. Alueen jakaa kahteen osaan sen välissä kulkeva voimalinja, jonka kohdalta puut on kaadettu. Tälle alueelle on istutettu hyvin matalia atsaleoja.

Alueen reitistö koostuu hiekkateistä sekä suopohjalle puusta rakennetuista reiteistä. Rehevän kasvuston vuoksi reitteihin tulee hauskaa labyrinttitunnelmaa. Reitit ovat täysin esteettömiä ja puistossa on myös kaksi esteetöntä lavaa, joilta kukkia voi ihailla hieman korkeammalta.

Alppiruusupuisto on puistokokemuksena nautinnollinen yksinkertaisuutensa ja luontevuutensa ansiosta. Alueen idea on selkeä ja lavat sekä seikkailulliset reitit lisäävät siihen leikkimielisyyttä. Voimalinja toimii puiston keskellä melkein järkyttävänä kontrastina rehevälle kasvustolle. Suunniteltuna, arkkitehtonisena kontrastina voimalinja olisi itselleni varmasti epämiellyttävä, mutta käytännön sanelemana pakkona sen graafisuutta voi ihailla. Voimalinjan alustaa voisi käyttää enemmän hyväksi. Olisi ihanaa, jos puistossa olisi enemmän piknik-alueita, joilla pysähtyä nauttimaan eväitä samalla silmäillen aavaa kukkamerta.

 

Kaikki kuvat on otettu alppiruusupuistossa 11.6.2014. Kukinta on usein huipussaan kesäkuun puolivälissä, helteet jouduttavat kukintaa.

Lisätietoja:

http://www.hel.fi/www/uutiset/fi/helsinki/alppiruusupuisto

Kävin kesällä kolmessa kaupungissa eri Pohjanmerta ympäröivissä maissa ja vertailin vähän niiden kaupunkitiloissa tapahtuvaa toimintaa. Taustalla ajatuksissani oli kenttäkurssiini liittyen lukemani Jan Gehlin kirja ”Life between buildings”, jossa käsitellään ihmisten käyttäytymistä kaupunkitilassa. Mieleeni jäi erityisesti väittämä, että ihmiset kyllä käyttävät julkista tilaa, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus.  Esimerkkinä käytettiin Kööpenhaminan suosittua kävelykatua Strøgetiä. Ennen kadun sulkemista liikenteeltä hankkeen vastustajien yksi pääargumenteista oli ollut, etteivät kävelykadut sovi pohjoismaiseen kulttuuriin. Projekti oli kuitenkin onnistunut, mistä Jan Gehl totesi että katukulttuuria olisi kyllä aiemminkin voinut olla olemassa mutta sille vain ei ollut mahdollisuutta.

Kulttuurillisia eroja

Ei vain julkisten tilojen suunnittelussa vaan myös niiden käytössä näyttäisi olevan kulttuurillisia eroja. Itselleni yllättävin esimerkki taitaa olla Nørrebron hautausmaa, jota Kööpenhaminalaiset käyttivät kaikkiin julkisen puiston normaaleihin käyttötarkoituksiin: olivat piknikillä, kävivät lenkillä, ulkoiluttivat koiria, ottivat aurinkoa, soittivat kitaraa, heittelivät palloa, joivat pussikaljaa, lukivat kirjaa, juttelivat syvällisiä isoisän kanssa… Ja edesmenneet hautakivien takana olivat luonteva osa puistoa. Hautausmaa tarjosi paitsi kiinnostavia puutarhataiteellisia kokonaisuuksia myös tunnelmaltaan ja kooltaan erilaisia tiloja, joista saattoi löytää juuri itselleen sopivan sopen. Otinpa itsekin nokoset kukkivan pensaan varjossa, vaikken voisi kuvitellakaan tekeväni niin suomalaisella hautausmaalla.

Oslo

Åker Bryggen aluetta pidetään edelläkävijänä kaupunkialueiden vedenrannan aktivoinnissa. Olen ollut alueella kerran sekä toukokuun lopussa että heinäkuun lopulla kauniina kesäpäivinä. Alue toden totta kuhisi ihmisiä. Ravintolakatu oli siinä mielessä kiinnostava, että se salli kaupunkitilasta nauttimisen monenlaiselle budjetille. Ravintoloiden terassien edessä oli kävelykatu, jonka rannan puolella oli erilaisia kioskeja, joiden antimia saattoi nauttia rannan penkeillä tai tasoeroista muodostuvilla istuskelupaikoilla. Voisin kuvitella että myös omien eväiden tuominen kaupasta tai kotoakin olisi ihan luontevaa. Kyseessä oli selvästi tila kaupunkilaisten eikä liiketoiminnan ehdoilla, vaikka ravintoloiden terassit olivatkin täynnä asiakkaita.

Ravintolakadun jälkeen sillan yli päästään uuden puisen museon alueelle. Sekään ei erota itseään kaupunkitilasta vaan pikemminkin tekee oman osansa sen muodostuksessa. Museon rannan puolella on nurmialue, jossa on muutama julkinen veistos, mutta muuten mukavaa oleskelunurmea kaikkien käytössä. Museon taakse meren puolelle on tehty pieni poukama, jossa voi kahlata tai käydä kokonaan kastautumassa. Pienille lapsille se käy uimarannasta. Materiaalina on hiekan sijaan käytetty kaupunkilaisystävällistä rantakiveä, joka ei sotke, on mukavan pyöreäreunainen ja hyvää terapiaa jalkapohjille.

 

Oikealle museon jälkeen kääntyessä pääsee näkemään lisää aktivoitua rantaviivaa. Konseptina tuntui olevan uimaranta ilman hiekkaa.  Erilaiset tasoerot loivat istuskelupaikkoja, sekä mahdollisuuksia päästä lähemmäs vettä. Kokonaisuuteen sisältyi myös selkeä uimalaituri. Vaikka suomessa laiturilta uimaan menemisen on tottunut yhdistämään mökkeilyyn, oli se Oslossa saatu tuntumaan aivan luontevasti kaupunkimiljööseen kuuluvalta osalta. Ja Oslolaiset todella käyttävät heille tarjottuja moderneja kaupunkitiloja. Etenkin nuoria kauniita ihmisiä oli joka paikka täynnä ja urbaanit tilat ja hiekkarannat ilman hiekkaa tuntuivat olevan heille ajanviettopaikkoja, kohtaamispaikkoja ja näyttäytymispaikkoja. Vastaantulijoiden katselu, ehkä myös sillä silmällä, tuntui kuuluvan asiaan. Lupa oleskella julkisesti uima-asuissa ja norjalaisten ansaittu maine sporttisena kansana tehosti vaikutelmaa.

 

Aberdeen

Aberdeen on kummallinen kaupunki. Kaikki talot on rakennettu samasta harmaasta kivestä suunnilleen samaan tyyliin. Poikkeukset ovat harvassa. Pohjoismaisen kaupunkitilailotulituksen jälkeen oli pieni kulttuurishokki vierailla tässä Skotlannin pohjoisessa satamakaupungissa. Vaikka skotlannin luonto muistuttaa paljon Norjaa, ihmiset ovat selvästi lähempänä suomalaisia kuin britit ja itsenäisyyspuheissa on haluttu identifioitua pohjoismaiden suuntaan, ei maisema-arkkitehtiopiskelija voinut olla huomaamatta, että skotit kuitenkaan eivät taida liikkua ulkona ollenkaan samalla tavalla kuin skandinaavit. Luontosuhde on erilainen: he eivät esimerkiksi poimi marjoja tai sieniä. Kaupunkitilan käyttö oli myös vähän outoa.

Aberdeeniissa aiempien kokemusten perusteella odotin karttaa katsellessani satama-altaan ympäristön olevan vähintään ravintolaelämältään aktiivista aluetta. Vaan ei. Kaikki keskustamainen liiketoiminta oli keskittynyt muutama kortteli mantereelle päin. Satama-allas oli todella vain satama-allas, jossa hoidettiin teollisuussatamatoimintaa. Sen ympärillä oli parkkipaikkoja, eikä ainuttakaan ravintolaa. Merelle oli ylipäänsä vaikea saada hyvää näkymää. Löysimme onneksi lopulta mukavan ruokaa tarjoilevan kapakan, joka tosin oli kellarissa maan alla. En tiedä kuvaako se ennemmin aberdiinilaisten suhdetta kaupunkitilaan vai ilmastollisia olosuhteita talviaikaan. Olisi mielenkiintoista nähdä miten ihmiset käyttäytyisivät, jos Aberdeenin satama-alueelle rakennettaisiin Åker Bryggen oloisia oleskelutasoja ja laitureita.  Luulisi, ettei Skotlannissa varmaan paljon Osloa kylmempi ole. Sehän on vain toisella puolella Pohjanmerta. Ottaisivatko konservatiivisesti pukeutuvat ja kaikki samanlaisissa harmaissa taloissa asuvat aberdeenilaiset käyttöönsä skandinaavisen kulttuurin uimalaiturit keskusta-alueella? Jan Gehlin mielestä varmaan ottaisivat.

Odotin satama-altaan seudulta jotain elämää, mutta yllättäen se olikin oikeasti satamakäytössä.

 

Satama-altaan ympärillä oli lähinnä parkkipaikkoja, eikä ainuttakaan ravintolaa.

 

Myös Aberdiinista löytämäni ”Bright house” oli harmaa.

During our second year excursion to Denmark and Norway, a more detailed article will follow at a later time, four of Vista’s board members, Antti Hannula, Niina Repo, Säde Palmu and I, were privileged enough to visit the Section of Landscape Architecture. We were guided by Jon Frydenlund-Vad and Anton Juel Lund, both FLS (the Association for Landscape and Urban Design Students) board members, around their school building and surrounding area.
We visited the school building located at Rolighedsvej 23, 1958 Fredriksberg C, where the section for Landscape Architecture together with the section for Forest, Nature and Biomass and a large part of IGN’s Administration resides. The building is an old hospital and contains teaching rooms, drawing halls, auditoriums, laboratories and workshops.

The school buildings front yard was designed by Schønherr and was completed in 2012. It consists of various dynamic elements and features, allowing activities, such as skate boarding and relaxing in the sun, in a both elegant and interesting environment.

Behind the school building you can find a couple big (in our regard although apparently not in the local students minds) greenhouses. When we asked if plant and soil research is conducted in them Jon and Anton humorously answered: “No, no, only lectures are held there. The research is done in the BIG greenhouses located on the other side of the campus.” We were astonished. Never had we considered having lectures in a greenhouse of our own, not to mention multiple facilities with various functions. We do have two compulsory field study courses in the summer after our first and second year. However, the scale and professionalism of this school’s facilities were on a completely different level

.

Now I don’t want to seem like a “the grass is always greener on the other side” type, nor do I want to overly criticise our school. We do have our good sides, some even better than others, ie. our wood and metal workshop. However, it never hurts and is very much recommended to widen one’s own horizon and not being afraid of trying “the grass on the other side”. Who knows, I might find myself in their Masters program in a year or two.

Finally at the end of our tour, as if to add the cherry on top of the cake, they showed us what they called “the inspiration garden”. It was kind of a botanical garden located right next to the school building on the University grounds, consisting of various miniature landscapes and biotopes with a wide range of plants, bushes and trees etc. All tagged and named to ease the students planning process.

Every year around 70 new students are admitted to the study programme for Landscape Architecture.

Left to right: Peter (me), Niina, Anton, Säde, Jon.

 

Photographs by Antti.

Links:

Skov og Landskab

http://ign.ku.dk/english/

Text by Peter Tallberg, Ravistaja