Arkkitehtuurin laitos on hiljattain yhdistynyt Taideteollisen korkeakoulun kanssa muodostaen Aalto ARTSin laitoksen. Osana uudistusta myös kanditutkinto uudistuu, minkä myötä arkkitehtuurin laitokselle tulee uudet, yhteiset opinnot. Vanhoilla kuvataidekursseilla on opiskeltu maalauksen periaatteita lähinnä esteettisestä näkökulmasta, mutta uusissa taideopinnoissa tullaan tutkimaan myös laajemmin taiteen yhteiskunnallisia merkityksiä. Tuleekin olemaan kiinnostavaa, miten opintojen uusi taidenäkökulma tulee laajentamaan ajattelua maisema-arkkitehtuurista. Tässä artikkelissa pohdin näitä kysymyksiä.
Taide, aika, paikka ja maisema-arkkitehtuuri
Maisema-arkkitehtuurin historiallista kontekstia opetetaan nykyäänkin Nykyajan maisema-arkkitehtuurin ja Puutarhataiteen historian kursseilla. Nämä kurssit tulevat tutkinnonuudistuksessa yhdistymään omaksi kokonaisuudekseen. Kursseilla on käsitelty, millaiset aatteet ovat vaikuttaneet maisema-arkkitehtuuriin ja miten maisema-arkkitehtuurin ja puutarhojen merkitys on muuttunut vuosien, taloussuhdanteiden ja erilaisten ideologioiden muuttuessa. Nyt näiden lisäksi tulee myös laajemmin taiteen merkityssuhteet yhteisten opintojen muodossa.
Maiseman ja taiteen suhde on kiinnostava. ARTSissa eli Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa on ilmiselvää, että maisema-arkkitehtuuri on taidetta. On kuitenkin tärkeää ottaa huomioon, että maisema-arkkitehtuuria ei ole aina käsitetty taiteeksi. Se, onko maisema käsitetty taiteeksi on muuttunut hyvin paljon siihen käytettävien resurssien mukaan. Hyvinä aikoina maisema-arkkitehtuuri voi olla taidetta. Mutta se on lähes aina myös jotain muuta. Maisema on muuttuva kokonaisuus, johon luonnonvoimat vaikuttavat. Siinä on siis aina mukana tieteellinen komponentti.
Onko maisema-arkkitehtuuri enemmän taidetta vai tiedettä, onkin kysymys, jonka tasapaino on myös vaihdellut – ja jonka molemmilla puolilla on ollut kannattajia. Esimerkiksi Ian McHarg on esitellyt tieteellisiä lähestymistapojaan maisemaan kirjassaan Design With Nature, joiden pohjalta on luotu nykyinen maisema-analyysi. Mutta monet muut ovat lähestyneet maisemaa taiteen näkökulmasta, joskus jopa sivuuttaen maiseman luonnolliset elementit kokonaan, kuten kanadalainen maisema-arkkitehti Claude Cormier ja hänen luomansa Lipstick Forest, maisema punaisista muovisista pylväistä.
Maisema on siis muutakin kuin luontoa – se voi olla täysin keinotekoinen. Se on konsepti, joka on ihmisaistein ja ihmismielellä määritetty. Mikä kaikki voi siis olla maisemaa?
Virtuaaliset maisemat
Virtuaalitekniikoilla luodut virtuaalimaisemat ovat ensinnäkin oivallinen työkalu maisemien suunnitteluun ja tehtyjen suunnitelmien esittelyyn. Tämä korostuu etenkin 3D-teknologian kehittyessä. 3D-lasien kanssa esitetty immersiivinen maisema, jossa on käytetty liikkeentunnistusteknologiaa, voi luoda lähes todentuntuisen kokemuksen maisemassa liikkumisesta.
Virtuaalisessa maisemassa pääsee toisekseen irti tosielämän rajoituksista. Voi siis unohtaa tieteellisen puolen – ilmasto-olosuhteiden ja maaston asettamat rajoitukset. Virtuaalisissa maisemissa pääsee toteuttamaan niitä mielikuvituksellisimpia asioita, joita ei pääse toteuttamaan oikeassa elämässä.
Mutta onko virtuaalinen maailma kuitenkin aina vain parannus todellisesta maailmasta? Ehkä kuitenkin molemmilla on omat etunsa. Peleissä esimerkiksi voi luoda mahdottoman kauniita maisemia, joita luonnossa ei voi edes nähdä. Mutta näitä ei voi kuitenkaan kokea täydellisyydessään. Luonnossa maiseman voi kokea kaikilla aisteillaan ja tunteilla, joita esimerkiksi suora auringonpaiste, kevään tuoksut ja versovat silmut herättävät.
Maiseman kokeminen on myös tilannesuhdanteista. Esimerkiksi työmatkan rantareitin aiheuttamaa hyvänolontunnetta raikkaana kevätaamuna on vaikea replikoida minkäänlaisessa virtuaalimaailmassa, sillä tunne on täysin tilanteeseen suhteessa: Vastaava kokemus ei ehkä toteuttaisi samaa tunnetta ellei kyseessä olisi juuri vaikkapa työmatka stressaavana aamuna, jolloin auringonsäde ja tuulenvire sekä heleä maisema luovat toivotun helpotuksen.
Voiko maisema olla tarina?
Yksi kiinnostava ulottuvuus maiseman ja taiteen suhteessa ovat tarinat. Tarinoissa esiintyy maisemia. Mutta voiko maisema luoda myös tarinaa?
Yleensä maisema-arkkitehtuurissa ei ajatella maisemaa tarinallisessa merkityksessä samalla tavalla kuten vaikkapa novellia tai sarjakuvaa, vaan työskennelläään muotokielen kautta. Mietitään siis esimerkiksi sitä, miten eri tilaelementit sointuvat keskenään. Onko löydettävissä jokin toistuva muoto? Ovatko sen variaatiot harmoniassa keskenään? Kiinnitetään huomiota, millaisia tiloja syntyy, miten tilan rajat muodostuvat ja mitä toimintoja tilalla voi olla.
Maisema-arkkitehtuurin tieteellisessä keskustelussa on tosin myös pohdittu, voiko maisemalla olla merkitystä samalla tavalla kuin puhutulla kielellä. Esimerkiksi muotokielen eri elementit olisivat kuin sanoja, jotka yhdessä muodostavat kertomuksen. Tästä tehty johtopäätös on kuitenkin, että tällä tavalla muodostetut kertomukset voivat olla vain hyvin suppeita. Muodolla ja vaikkapa erilaisten muotojen kontrasteilla voi esittää vain hyvin rajallisen määrän asioita – ja nämä asiat jäävät usein hyvin symbolisiksi ja monin tavoin määriteltäviksi.
Yksi ulottuvuus maiseman ja merkityksen suhteessa on tarinoiden, esimerkiksi elokuvien ja kertomusten tapahtumapaikoissa. Tarinoiden maisemat luodaan jonkinlaista tunnelmaa ja tyylilajia esittämään. Ne luovat viittauksen aiemmin luotuun tarinoiden verkostoon, siihen millainen maisema on aiemmin liitetty tietynlaiseen tarinaan. Esimerkiksi karu ja paljas maisema on liitetty melankolisuuteen tai kauhuun.
Tällaiset mielleyhtymät ovat läsnä myös luonnonmaisemissa. Ne perustuvat osin myös ihmisen evolutiiviseen biologiaan – hedelmätön maa ei ylläpidä elämää, joten se koetaan uhkaavana. Nämä evoluutioon perustuvat tunteet otetaan huomioon myös esimerkiksi puistopolkua suunnitellessa. Kun polku sijoittuu jonkin tilanrajan varrelle, esimerkiksi metsän viereen, syntyy turvallisuudentunne. Tämä perustuu siihen, että ihminen kokee olonsa uhatummaksi keskellä tyhjää aukeaa, jossa muinaisella savannilla pedot saattoivat hyökätä.
Ottaen huomioon evolutiivisen historian ja tiedostetusti tai tiedostamatta maisemaan luodut tai sieltä löydetyt viittaukset, maisema voi itse asiassa kertoa tarinaa monella tavalla. Aina maisema kertoo myös tarinan syntyhistoriastaan – tuhatvuotiset puut kertovat aivan eri tarinan kuin teollisuuspuisto Duisburg-Nord, joka on muutettu puistoksi ja esimerkiksi rock-konserttien tapahtumapaikaksi teollisuuskäytön päättymisen jälkeen.
Kiinnostavaa maisema-arkkitehtuurissa onkin, miten otetaan huomioon paikan, johon suunnitelma luodaan, syntyhistoria. Mitä voi säilyttää paikan uniikista luonteesta?
Toinen kiinnostava seikka on, miten muotokielelliset seikatkin voivat sitoa maiseman osaksi eräänlaista tarinaa. Esimerkiksi tietynlaiset pehmeät, biomorfiset muodot, vaikkapa Marco Casagranden Sandworm, tuovat mieleen eräänlaisen elävän olennon. Muodot voivat myös tuoda mieleen muita maisema-arkkitehtuurikohteita asiaan perehtyneelle – näin alkaa syntyä tyyli, jossa tietynlaiset piirteet korostuvat. Tietynlaisia tyylisuuntauksia on tunnistettavissa nykyäänkin – usein yksittäisellä suunnittelijallakin on hänelle itselleen tunnistettava tyyli. Muutkin voivat ihastua tyyliin ja kopioida sitä itselleen. Tyylisuuntia seuraamalla alkaa syntyä eräänlainen viittausten ketju, johon uudet maisema-arkkitehtuuriteokset sijoittuvat. Luotu paikka ikään kuin sijoittuu osaksi eräänlaista maisemien tarinaa.
Kolmas tapa muodostaa tarinaa maisemalla on miettiä, millaisia tarinoita tilan käyttäjät voisivat kokea tilaa käyttäessään. Tilan käyttö on kuitenkin suunnittelun päämäärä. Millaisia aktiviteetteja juuri tämä paikka ja tämän paikan ihmiset kaipaavat? Miten tämän paikan tarina asettuu osaksi ympäröivän seudun tarinoita?
Kuten sanottua, maiseman ja taiteen suhde on jatkuvassa muutoksessa. Maiseman visuaalinen puoli yhdessä sen toiminnallisen puolen ja vallitsevien luonnonvoimien kanssa muodostavat kokonaisuuden. Tästä kokonaisuudesta voi ottaa tarkasteluun ja korostaa erilaisia puolia. Esimerkiksi maiseman merkitys on eräs puoli, joka tuntuu jääneen hieman vähemmälle. Parhaimmillaan merkitys löytyy siis paikasta itsestään, ja sen uniikeista ominaisuuksista. Uusi tutkintorakenne tulee tuomaan varmasti kiinnostavia näkökulmia maisemaan, taiteeseen ja niiden sijaintiin yhteiskunnan merkitysten virrassa.
Kirjoittaja: Elina Haapaluoma